Niitä realiteettejä...

Jo monta vuotta olen tuntenut ihan käsittämätöntä intohimoa vanhoja maalaispihapiirejä ja vanhoja rakennuksia kohtaan. Myös muutto pois keskustojen hulinasta ja tungoksesta on aina ollut haaveena. Nyt asun pienehkön kaupungin laidalla rivitalossa ja oikeinkin kotoisasti kauniissa talossa, mutta yhä kauemmaksi olisi kiva päästä. Eli paikkaan, missä olisi punainen pieni mökki ja suuri tontti niin, ettei naapuri ole aivan kyljessä. En jaksa kuin ihmetellä omankin asuinalueeni tontteja ja niillä viihtyviä ihmisiä. Eihän näille 600 neliön tonteille mahdu kun se heidän talo ja Volvo parkkiin. Siinä kaikki! Onko se jonkun mielestä sitä mitä kutsutaan omakotitaloasumiseksi? Yhtenä iltana viime kesänä katselin huvittuneena ikkunasta kun yhden tällaisen talon pihalla perheen äiti viritteli lapsille sellaista keskisuurta trampoliinia. Se trampoliini oli niin isoja se takapiha niin pieni, että tämä äiti sai oikein asetella sen tarkkaan ettei vaan mene naapurin pihan puolelle!! Voi jösses mä sanon! Mä en vois koskaan elää noin. En tuollaisella postimerkin kokoisella tontilla!

Haave omasta talosta ja pihasta jossain syrjemmässä on siis vahvana ajatuksissa. Täällä itä-Uudellamaalla on paljon pieniä kuntia ja niissä aivan ihania idyllisiä pikku kyliä ja niissä ihania punamullattuja mökkejä.. aah juuri sellaisia ihania kodikkaita pikkutalojo joiden kattojen päällä on puoli metriä lunta ja ikkunoista paistaa lämmin valo :) Nykyään ei vaan ole lunta ja se lämmin valokin on kuulemma harhaa kun joka paikasta vetää niin, että sisällä pitää istua kesät talvet villasukat jalassa. Mutta ei haittaa, mä haluan sellaisen!

Melkein kaikki ystävät ja sukulaiset ovat kuitenkin sanoneet, että ihan hullua edes haaveilla tuollaisesta yksin, että hommaa se mies ensin???!! Miten sellainen nyt tähän hätään yhtäkkiä hommataan, kun 33 vuotta olen viettänyt enemmän ja vähemmän villiä sinkkuelämää. Olen jopa miesvaltaisella alalla töissä, enkä silti ole tavannut miestä, jonka kanssa olisi niin hyvin synkannut, että olisin valmis pesemään sen kalsareita. Eikä mun haave omasta talosta kaadu siihen ettei mulla ole miestä. Ei tod! :)

Mutta mutta... talot täällä päin maksavat maltaita ja ovat usein aivan hirveän huonossa kunnossa, jos halvalla saa. Ei siis niitä. Katseltu on ja ei vaan löydy mieleistä mieleiseen hintaan.Entä uuden rakentaminen sitten, että jos ihan pienen talon rakentaisi... Joo-o, niitäkin mietin ja piirtelin pitkän aikaa, tilasin kaikki talokirjat, kävin jopa talo myyjien luona ja pyysin tarjouksia, perehdyin ystävieni rakennusprojekteihin ja kyselin kaiken maan ja taivaan väliltä. Mutta sekään ei tuntunut oikealta eikä sellaiselta vaihtoehdolta, että saisin siitä kodikkaan kodin itselleni...

Yksi päivä sitten eksyin Metsäkylän navetan sivuille kun etsin perinteisiä rakennusmateriaaleja mahdolliseen tulevaan uuteen talooni. Ajattelin, että vaikka talo olisi uusi, se saisi näyttää vanhalta.. Ja eksyin kuin eksyinkin sivuille jossa esiteltiin purettavia ja siirrettäviä hirsikehikoita... ja se jos mikä oli rakkautta ensi silmäyksellä ;) Sellainen tulee minulle kun sopiva löytyy! Näin on tässä yhden naisen hallituksessa nyt päätetty. Luettu on asiasta paljon ja perinnerakentajien kirja Panu Kailan Talotohtorikin on kahlattu läpi. Pari kuukautta kuitenkin pitää odottaa ennenkuin saan nykyisen kämppäni myytyä ja pääsen kunnolla asiaan. Siihen asti on vielä hyvää aika ottaa asioista selvää. Mutta suunta on selvä. Vanha, kaunis, korjataan vanhoilla menetelmillä, käytetään niitä materiaaleja mitä silloinkin, mutta niin, että kaikki nykyajan mukavuudet löytyvät.

Se sitten vaatii sitä tonttia ja maahan ei tunnetusti ole mitään kovin halpaa täälläpäin... varsinkin näin sinkkuna asia tuntuu erityisen hankalalta ja maa erityisen kalliilta. On jotenkin niin epäreilua, että yksin elävän ihmisen oletetaan automaattisesti haluavan asua kerros- tai rivitalossa! Se on niin väärin! Mutta siitä huolimatta aion löytää budjettiini sopivan tontin ja vielä sellaisen etäisyyden päästä, että jaksan kulkea Helsinkiin töihin...siihen voi mennä aikaa, mutta mullahan sitä on. Kärsivällisyyttä ei tosin nimeksikään! :)